Äitienpäivänä huomaan monesti eksyväni ajatuksiin äitiydestä.
Syväluotaan helposti omaa vanhemmuuttani ja monesti jään kellumaan siihen onneen, kuinka olen nuo ihmeelliset pienet ihmiset luokseni saanut.
Tuo päivä on joka vuosi onnen ja merkityksellisyyden päivä. Oikeastaan monella tavalla tärkeämpi kuin oma syntymäpäivä. Se muistuttaa myös vastuusta, minkä olen osakseni saanut. Ja herättelee siihen, olenko tehnyt tänä vuonna kaikkeni kantaakseni vastuuni.
Äitiys ei ole mitään sellaista, jossa uhraisi itsensä tai minuutensa. Äitiys on vastuukysymys, joka muuttaa omaa arvomaailmaa ja sitä kautta väistämättä myös omaa identiteettiä. Muuten olisi täysin mahdotonta pystyä edes vastaamaankaan lapsensa tarpeisiin.
Eräs tuttavani sanoi kun odotin esikoistani, ettei voisi itse hankkia hetkeen lapsia koska on äidiksi vielä liian itsekäs.
Ja tämä on edelleen ehkä yksi vastuullisimmista asioista joita olen koskaan kuullut. Tunnistaa se, ettei ole valmis ottamaan niin suurta vastuuta, etteikö lapsi saisi sitä kaikkea mitä vanhemmuus vaatisi.
Äitiys on perintö, joka on ketju sukupolvien välillä. Äitiys voi muuttua isovanhemmuudeksi ja jatkua näin kokonaisen ikuisuuden.
Myös kasvatusmallimme, tapamme toimia ja pahimmillaan omat haavamme siitä millaisen kasvatuksen me olemme saaneet, voivat siirtyä eteenpäin.
Oikeastaan kaikki toimintamme vanhempina muovaa lapsiamme. Se mitä teemme tai jätämme tekemättä.
Mutta meillä jokaisella on valta vaikuttaa, mitä haluamme siirtää eteenpäin itsestämme.
Äitiys ei toki ole ainut perintö.
Olen saanut vanhempieni eron myötä uuden suvun toisen isäni kautta. Myös mieheni kautta olen saanut suvun mihin kuulua. Nuo asiat ovat osoittaneet itselleni ettei veriside tai samat juuret pelkästään ole perintö.
Myös se, että on osa jonkun elämää niin vahvasti että kokee kuuluvansa siihen.
Tärkein perintö ei siis ole mitään maallista.
Vaan se, kuka meidät muistaa tai kuinka meidät muistetaan.
Millaisen jäljen olemme jättäneet rakkaimpiimme.
Ja se, mitä olemme onnistuneet siirtämään itsestämme eteenpäin.
Se perintö voi olla kaunis tai kipeä. Tai ehkä vähän molempia. Voimme kuitenkin vaikuttaa, millaisen jäljen itsestämme jätämme.
Vaikka olen palkkatöissäni varhaiskasvatuksen puolella ja koen hoitotyön kutsumusammattina sekä ammattiylpeyttä lähihoitajan tutkinnostani, ei kukaan kuitenkaan tule muistamaan minua työni tuloksista.
Työ on elämäntehtävä, ei elämän tarkoitus.
Kuolinvuoteellanikaan tuskin ajattelen: "kumpa olisin tehnyt enemmän töitä".
Joten äitinä olo Riemulassa on juuri niin yksinkertaista. Hengitän syvälle sieluun saakka lasteni naurua ja syleilen aina kun pienet kädet sitä toivovat. Ihailen nukkuvan lapseni tuhinaa ja murehdin välillä turhia, sillä kaikki on niin rakasta. Järjestelen, organisoin, hermoilen ja kompuroin äitiyden aallokossa. Kiitän jokaisesta päivästä ja ohikiitävistä hetkistä, jotka eivät tule takaisin, mutta säilyvät sydämessä pienen ikuisuuden.
Sillä se mitä kuolinvuoteellani katuisin, olisi se, "kumpa olisin ollut enemmän äiti lapsilleni".
Toivon siis, että onnistun siirtämään perintönä vanhemmilta sukupolvilta viisutta ja lapseni kasvavat jalat maassa tärkeiden asioiden äärellä.
Perinnöksi annan myös mallin kuinka rakastaa ehdoitta ja kuinka olla läsnä.
Sillä vain pienen hetken saan olla niin lähellä lapsiani, että saan piirtää perintöni heidän sieluunsa saakka.
LisÀÀ kommentti
Kommentit